21–23.12 Viimeisten mehujen puristus

Heräsin liian aikaisin, ehkä ensimmäisen kerran jo viideltä, kai jännityksestä tulevan päivän matkustamisesta. Sain kuitenkin vielä unta ja herättyäni aloin pakkaamaan laukkuja määrätietoisesti. Olin laskelmoinut melko tarkkaan jo valmiiksi, kuinka pakkaisin laukut, niin että saisin kaikki haluamani tavarat oikeisiin laukkuihin. Ainut asia mikä huolestutti, oli se kuinka paljon ruumaan menevä laukku painaisi. No sain kuin sainkin pakattua laukut sutjakasti ja riensimme syömään aamupalaa Chihuahuan ylimystön suosimalle alueelle. Huomasin heti eron toisiin asuinalueisiin ja kaikki olikin aivan upouutta ja autot kiiltäviä huippuluokan maastureita ja sporttiautoja. Aamupala oli jälleen todella maukas. Tulen kaipaamaan meksikolaista ruokaa palatessani Suomeen. En voi sanoin kuvailla kuinka hyvää ruokaa olen koko matkan ajan saanut. Ehkäpä alan käyttämään enemmän mausteita ja lisäämään tulisuutta itsetekemiini ruokiin. Aamupalan jälkeen kävimme pyörimässä vielä hienoston asuinaluetta kävellen ja kontrasti köyhien ja rikkaiden välillä oli silminnähden kuin yö ja päivä.

 

Lähdimme lopulta ajamaan kohti lentokenttää käyden vielä vihoviimeiset tuliaiset paikallisesta alkoholimyymälästä. Eihän sitä voi sanoa käyneensä Meksikossa, jos ei ole ostanut tequilaa. Liikenne oli jälleen hurjaa ja tiet täynnä autoja. Onneksi liikenne ei päässyt ruuhkautumaan asti ja Francis tiputti minut aivan lentokentän ovien eteen. En voi sanoin kuvailla sitä, kuinka hyvin Francis, hänen perheensä ja ystävänsä minut vastaanottivat ja olen todella kiitollinen siitä, kuinka ystävällisesti he minua kohtelivat. Viimeiset hyvästit olivat tunteikkaat ja erkanimme toivotellen toisillemme kaikkea hyvää. Seuraavan kerran näkisimme toivottavasti muutaman vuoden sisällä, kun Francis tulisi käymään Suomessa ja pääsisin esittelemään hänelle maatamme. Lähtöselvityksessä selvisi, että ruumalaukkuni oli kolme kiloa liian painava, no eihän se auttanut kuin ottaa talvitakki päälle ja siirtää muutamia tavaroita käsimatkatavaroihin.

 

Lento Chihuahuasta Mexico Cityyn lähti ajoissa ja lentokoneen noustessa saatoin vain ihailla vuoristomaisemia ja mietiskellä mennyttä aikaani Meksikossa. Kuinka onnekas olinkaan, että satuin tapaamaan Franciksen viime kesänä reilatessani. En olisi koskaan päässyt kokemaan tällaista Meksikoa tai tavannut näitä kaikkia uusia ystäviä. Seuraavan kerran Meksikoon matkustaessani haluan käydä etelässä. Kaikki henkilöt, jotka kyselivät, olenko käynyt muualla Meksikossa, suosittelivat käymistä etelässä. Se on kuulemma aivan erilainen paikka kaikkine pyramideineen ja viidakkoineen verrattuna aavikkoiseen pohjoiseen. Tietenkin pohjoinenkin on aivan erilainen kesällä, kaiken ollessa vihreänä. Tosin silloin on aivan liian kuumaa ainakin minulle, lämpötila saattaa nousta yli jopa noin neljäkymmenen asteen.

 

Lento sujui kivasti ja olimme 20 minuuttia etuajassa, minuahan se ei kuitenkaan hirveästi lohduttanut, koska jouduin odottelemaan Meksiko Cityssä jatkolentoa hieman yli viisi tuntia. Aika kului hitaasti mutta varmasti, minun laahustaessani terminaalia ympäri ja katsellessani ohikulkevia ihmisiä ja kauppojen tarjontaa. Kuulin portilla odotellessani ensimmäistä kertaa suomea koko matkan aikana. Lopulta pääsin kuitenkin nousemaan lentokoneeseen ja kellon ollessa jo paljon nukahdin melko pian lentokoneen noustua ilmaan.

 

Lento Mexico Citystä Amsterdamiin oli pitkä mutta sujui melko nopeasti elokuvien läpi torkkuessa. Ruoka oli ihan kohtalaista, mutta sitä oli nälkääni suhteessa liian vähän. Jälleen vierustoveri kaatoi kahvit, mutta tällä kertaa minun päälleni. Ihme juttu! Myös kapteeni teki lennon aikana virheen, kun hän avasi vahingossa kuulutuksen ja kuulimme radiokeskustelua lennonjohdon ja hänen välillään. Saavuimme sumuiseen Amsterdamiin keskipäivällä, joka itsestä tuntui oudolta aikaeron takia.

Odotusaika lentokentällä oli jälleen yli viisi tuntia, kävin syömässä, torkahtelin ja kävelin ympäri terminaalia tuhlaten aikaa. Aloin istuallaan torkahtelin heti ja en halunnut vielä nukkua liikaa, että saisin seuraavana yönä unta. Lento Amsterdamista Helsinkiin sujui jo melko tuskaisesti, halusin nukkumaan ja minut oli laitettu viimeiselle riville, joten en edes voinut noujautua taaksepäin. Aeromexico ei antanut valita paikkoja, joten jouduin joka lennolla istumaan keskirivillä ja melko takana. Mielummin olisin ollut edessä ja ikkunapaikalla, jossa nukkuminen olisi ollut jopa mahdollista. Saavuin Helsinkiin väsyneenä ja raahauduin hakemaan ruumalaukkuani, joka onneksi saapui perille ehjänä.

Helsingissä minua lentokentällä odotti vastassa ystäväni, jonka luokse majoituin yöksi. Tässä vaiheessa sisäinen kelloni oli luultavasti, vaikka miten sekaisin, mutta olin niin uupunut, ettei unen saamisessa mennyt kauaa. Seuraavana aamuna jatkoimme matkaa vielä Savonlinnaa, jossa viettäisin joulua perheeni kanssa.

Reissu oli kokonaisuudessaan todella mieleenpainuva, välillä tuntui aivan kuin vierailisin aivan eri planeetalla. Meksikosta jäi itselle erittäin lämmin mielikuva; ihmiset, joita kohtasin, ruuat, joita pääsin syömään ja maisemat, joita pääsin ihailemaan, sekä kaikki mitä koimme yhdessä tulevat olemaan minulle mieluisia muistoja nyt ja aina. 

20.12 Siirtyminen etelään

Aamun koitteessa heräsin viimeistä kertaa Franciksen vanhempien luota ja näytin heille valokuvia ja videoita Suomesta, kuten olin jossain vaiheessa aiemmin luvannut. He olivat iloisia ja jopa yllättyneitä osista asioista, joita kerroin heille. He kiittivät minua vierailusta ja minä taasen heitä todella vieraanvaraisuuden täyttämästä oleskelustani heidän luonaan. Kävimme Franciksen kanssa tankkaamassa auton, joka täällä onnistuu autosta nousematta, koska palvelu pelaa kaikkialla. Amerikkalaiseen tyylin täältä löytyy Drive-inejä joka lähtöön, muttei sentään kuitenkaan naimisiinmenoon kuten Las Vegasista. 

Suuntanamme oli nyt etelämpänä sijaitseva osavaltion nimeä kantava Chihuahuan kaupunki, johon reissun alussa saavuin lentäen. Ajomatka oli jälleen pitkä eli hieman päälle neljä tuntia. Täällä ei tosiaankaan pääse minnekään ilman ajamista. Onneksi maisemat vaihtuivat nopeasti pienten torkkujen avulla. Pysähdyimme matkalla pari kertaa ostamaan edullisia tuliaisia. Kävimme perillä vielä jouluostoksilla paikallisessa ostoskeskuksessa ja söimme tuhdin kiinalaisen aterian.

 

Aterian jälkeen siirryimme keskustaan, jossa meno oli kiivasta. Ihmiset säntäilivät kaduilla jouluostosten perässä ja kun kävimme muutamassa kaupassa huvikseen katselemassa, niin kassajono kiersi koko kaupan ympäri. Näimme muutamia hallintorakennuksia ja kiersimme niistä ne mitkä jaksoimme. Paikallinen katedraali kohosi korkealle muiden ympäröivien rakennusten yläpuolelle. Rauhoituimme hetkiseksi sen sisälle muun ympäröivän maailman ollessa aivan liian rauhaton. Lähdimme seikkailemaan pienen tauon jälkeen katsellen ympäröiviä rakennuksia.

 

Pääsimme sisään yksityiskierrokselle Quinta Gameros -kulttuurirakennukseen Franciksen puheenlahjojen ja minun suomalaisuuteni avulla, vaikka paikka oli jo sulkeutumassa (lue sulkeutunut 30 minuuttia aiemmin). Se oli mahtava rakennus, jonka lasimaalaukset hohkivat kirkkaina ilta-auringon puskiessa läpi niistä. Rokokootyyliset huoneiden seinä- ja kattokoristeet, sekä kalusteet olivat taidokkaasti tehtyä käsityötä, ja rakennuksen suunnittelijana olikin ollut ranskalainen palkintoja voittanut arkkitehti. Rakennus on valmistunut 1910 ja sillä on rikas historia, alkaen jo heti sen valmistuttua rakennuttajan jouduttua pakenemaan Meksikosta vallankumouksen takia Yhdysvaltoihin. Mielenkiintoisen ja laajan opastuksen jälkeen Francis sujautti muutaman setelin oppaan kouraan ja jatkoimme matkaamme kohti autoa. Oli aika kirjautua hotelliin.

 

Ajomatka hotellille ei sujunut rauhallisesti, liikenne oli kiivasta ja ruuhkautuvaa. Autot poukkoilivat kaistoilta toisille ja ajelivat välillä mikä milloin minnekin. Meinasimme ajaa pahan kolarin auton kanssa, joka aivan yllättäen pysähdyksistä vaihtoikin kaistaa myös meidän ollessa vaihtamassa kaistaa samanaikaisesti. Onneksi kerkesin varoittaa tästä Francisista ja vältimme kolarin. Hotellilla laskin itselle kauan kaivatun kylvyn ja otimme rauhallisesti loppuillan käyden syömässä vielä viimeisen kunnon meksikolaisen aterian.

 

Seuraava päivä oli viimeinen Meksikossa ja erittäin todella hirvittävän pitkä matka takaisin Suomeen edessäpäin.

 

 

19.12 Shoppailupäivä

Olin myös ensimmäinen silmäni avannut matkustaja, päivärytmini oli muodostunut hyvin tarkaksi. Kello 21–22 nukkumaan ja kello 6–7 aamulla ylös, pitäisin tästä rytmistä kiinni myös Suomessa, jos vain mahdollista. Aamupala oli hyvin amerikkalainen, no olimmehan totta tosiaankin Amerikan maaperällä. Tarjolla oli lähinnä meidän lounastamme muistuttavia ruokia, lisäksi kuitenkin onneksi puuroa ja munakasta, johon sai valita itse täytteet. Mahat täyteen ahdettuamme ahdoimme matkalaukut auton kyytiin ja suuntasimme periamerikkalaiseen tyyliin tietenkin lähimpään sotilastukikohtaan Fort Blissiin, jossa meidät passitettiin pieneen odotushuoneeseen täyttämään lomakkeita ja odottamaan vuoroamme. Saimme lopulta kulkuluvat ja niiden avulla tunkeuduimme sotilastukikohdan sydämeen ja valtasimme läsnäolollamme siellä sijaitsevan museon.

 

Museo olikin kaiken vaivan arvoinen ja palkitsi meitä, sekä paikallis-, että maailmanhistorian opetuksilla. Vaikka museon ulosannista paistoi hyvin vahvasti amerikkalaisten omahyväisyys, mielestämme vierailu oli mukava. Otimme kuvia erilaiset sotilasvarusteet päällä ja nauroimme typerille asusteiden sekoituksille. Museon jälkeen suuntasimme läheiselle ostoskeskukselle, siellä jo parkkipaikan löytäminen teetti vaikeuksia, vaikka se oli yhtä suuri kuin kymmenen suomalaista parkkipaikkaa. Sisälle päästyämme eksyimme välittömästi toisistamme. 

Ruuhkan määrää on vaikea kuvailla ja itsellä ei ainakaan tuntunut minkäänlaista joulufiilistä paikassa, jossa kaikki oli viety äärimmäisyyksiin. Jos halusi ottaa pukin kanssa kuvan, piti varata aika netissä, ja hintakin oli mielestäni aivan posketon. Kiertelin vähän aikaa ympäriinsä ja törmättyäni Nicoon palasin hänen kanssaan autolle, Francis kävelikin sopivasti vastaan juuri kun olimme saavuttamassa auton. Mietimme mitä hauskaa tekemistä keksisimme ennen ruokailua ja Nico ehdotti keilaamista. Pitihän se päästä lajin kotimaahan kokeilemaan, miten siellä hommat hoidetaan.

 

Nico suoriutui voittajaksi ja olin hiuksenhienosti toinen. Edellisen päivän illallisesta viisastuneina emme tällä kertaa menneet syömään meksikolaista ruokaa, vaan suuntasimme syömään pitsaa. Pitsakin tosin yllätti meidät rasvaisuudellaan ja jaksoimme tuskin syödä edes yhtä kokonaista pitsaa kolmestaan. Menimme tämän jälkeen vielä shoppailemaan joululahjoja muutamaan eri paikkaan ja kaiken ostoriehan jälkeen suuntasimme nokan kohti Meksikoa. Rajan ylitys Meksikoon sujui vielä sutjakammin kuin toiseen suuntaan, meidän ei tarvinnut edes näyttää passeja, eikä jutella kenenkään kanssa. Francis painoi kaasua heti rajan ylitettyämme, eihän nopeusrajoitukset olleet edelleenkään voimissaan Meksikossa. Nukahdin pitkän päivän jälkeen matkalla noin tunniksi, mutta välillä havahduin hurjien ohituksien ja tien kuoppien heilutellessa kulkuvälinettä. 

Keskinopeus matkalla oli lähellä 150 km/h, mutta selvisimme ehjin nahoin juuri ja juuri yhteisön yhteiseen jouluillalliseen. Juttelin muutamien ihmisten kanssa ja katselin kun muut pelailivat hauskoja pelejä. Minut yllytettiin mukaan haastamaan Francis ja voitin hänet täpärästi pelissä, jossa piti puhaltamalla ilmapalloa siirrellä mukeja päällekkäin. Francis poistui paikalta valitellen väsymystään, yhden hänen veljistään luvatessa tuoda minut kotiin. Vietinkin vielä vähän aikaan huvitellen, mutta väsymys alkoi painamaan ankarasti. Lähdimme piakkoin nukkumaan ja odottelemaan silmien sulkeutumista, itsellä ainakaan tämä ei suuria ponnisteluja vaatinut.

18.12 Maailman mahtavin valtio

Pakkasin tavarani, koska tänään lähtisimme Yhdysvaltojen puolelle El Pasoon. Franciksen ystävä Nico liittyi mukaan reissuseurueeseemme. Matkalla pysähdyimme Samalayuca nimiselle aavikolle, jossa suuret dyynit houkuttelivat meitä kiipeämään päällensä. Reippaina poikina halusimme tietysti kiivetä kaikista korkeimmalle huipulle. Matka huipulle oli kuitenkin oletettua pidempi ja tuuli riepotteli meitä hurjana. Pääsimme kuitenkin lopulta perille ja huipulta avartuivat upeat näkymät. Tuuli tuntui vain yltyvän ja huomasimme kuvia ottaessamme, että taivaalta alkoi sataa rakeita.

 

Onneksi paikalle taivalsi paikallisia nelivetoautolla ja he pyysivät meidät matkaansa. Suostuimme heti epäröimättä mukaan ja pakkauduimme kaikki huonosti takapenkille. Meitä oli autossa yhteensä seitsemän ja sen kyllä huomasi. Jostain syystä päädyin koko pinon päällimmäiseksi ja kyydin ollessa hurjaa ja kuskin vain nauraessa, sekä painaessa lisää kaasua kopsuttelin päätäni kattoon. Nauroimme kaikki yhdessä, vaikka taisimme pelätä enemmän auton kaatumista, kuin nauttia kyydistä. Auto oli lähellä kaatua ainakin kolme kertaa ennen kuin pääsimme ehjin nahoin parkkipaikalle. Ravistin kengistäni niin paljon hiekkaa, että siitä olisi voinut tehdä pienen hiekkalinnan. Annoimme kaikki kiitokseksi pienen palkkion kuskille meidän pelastamisestamme. Rakeiden pommittaessa autoa, karistimme aavikon pölyt taaksemme ja jatkoimme kohti pohjoista.

 

Ylitimme rajan Yhdysvaltoihin New Mexicon kohdalta, ja ylitys ei olisi voinut sujua yhtään helpommin. Ainoat kysymykset mitä meiltä kysyttiin, olivat ne, että kuinka paljon meillä on rahaa mukana ja mitä tekisimme Yhdysvalloissa. Rajan ylitettyämme suuntasimme lähimmälle bensa-asemalle pitämään pienen tauon ja ihmettelemään miten pääsimme niin helposti rajasta yli. Taisipa käydä niin, että meitä kaikkia luultiin kanadalaisiksi, koska muilla kuin minulla oli Kanadan passit. Meiltä ei edes tarkastettu koronarokotuksista todisteita. Naureskelimme asialle suunnaten kohti Texasia, eikä aikaakaan, kun saavuimme El Pasoon. Siellä kirjauduimme hotelliin ovelasti vain kahden hengen huoneeseen, koska se oli paljon halvempi kuin kolmen hengen huone. Tarjouduin maksamaan hotellin, koska muut olivat maksaneet ruokailuja ja bensoja. Kävimme vielä syömässä meksikolaisessa ravintolassa, josta Nicolla oli positiivisia kokemuksia. Tällä kertaa ravintolan ruuat tuottivat harmillisesti kuitenkin melkoisen pettymyksen.

 

Pitkän päivän ja jälleen melkoisten seikkailujen saattelemana sänky kuulosti paremmalta kuin hyvältä idealta ja taisinkin olla ensimmäinen silmäni ummistanut matkalainen.

17.12 Suuri löytö

Heräsin myöhään ja söin aamupalaa, Francis oli mennyt ulos pesemään taloa ja autoja. Vietin rauhallisen aamun ja lounaan jälkeen suuntasimme etsimään nuolenpäitä läheisen kuivuneen järven rannalta. Francis oli isänsä ja veljiensä kanssa löytänyt lähialueilta yhteensä noin kymmenen kärkeä. Olin innostunut todella paljon etsintäpartiomme lähtiessä tarpomaan eteenpäin auringon porottaessa, mutta tuulenvireen kuitenkin henkäillessä kasvoillemme raikasta ilmaa. 

Kahden tunnin kiivaan etsinnän jälkeen kyselin Francikselta huvikseen miltä kärkien kuuluisi näyttää ja yllättäen sattumalta hän löysi juuri silloin maasta laavakiveä, josta nuolenkärkiä on tehty. Ei kauaakaan siitä, kun tiesin mitä etsiä näinkin maassa jotain tummanpuhuvaa ja yllätyksekseni nostin maasta lähes täydellisen nuolenkärjen. Hypin tasajalkaa ilmassa ja hymyäni ei voinut lannistaa mikään! Kärki oli erittäin hieno, siitä näkyi läpi, kun sen asetti aurinkoa vasten. Löysin vielä kolme puolivalmista kärkeä ja en voinut hillitä itseäni. Oli niin mahtavaa löytää itse historiallisia esineitä luonnosta.

 

Auringon laskiessa lähdimme suuntaamaan kohti kotia ja rankan päivän päätteeksi vierailimme vielä lähellä asuvien ystävien luona syömässä jälleen kerran todella maukkaan aterian. Pelasimme myös lautapelejä ja nauroimme toistemme huonoille vitseille. Päivän koettelemusten ja seikkailujen jälkeen, uni maistui taas matkalaiselle.

16.12 Historiakatsaus

Lähdimme käymään lähellä Paquiméssa (eli puolentoista tunnin ajomatkan päässä) sijaitsevassa pohjoisten kulttuurien museossa, jossa esiteltiin intiaanien asutusta ja elintapoja historian saatossa. Museon oli harmillisesti annettu mennä todella huonoon kuntoon ja sisätilat olivat kokonaan suljettuina. Korruption viemät rahat ja välinpitämättömyys historiaa kohtaan paistoivat koko museon ulosannista, joka oli harmillista.

 

Kävimme tapaamassa myös Franciksen ottoisovanhempiaan, joka ylläpitävät vapaaehtoisesti koulua kehitysvammaisille. Kävimme isoisän opastamana paikallisen Hacienda -majatalossa, joita entisaikaan käytti alueen suurin maanomistaja. Luíz Tearzas omisti aikanaan lähes kolme neljäsosaa koko osavaltiosta ja käytti näitä majapaikkoja liikkuessaan ympäri tiluksiaan. Oli mielenkiintoista kuulla paikallishistoriaa ja nähdä samalla paikkoja, joista puhuttiin. Pääsin myös silittämään hevosia, joita oli lähistöllä.

 

Ihmisillä on täällä usein hurjia tarinoita kerrottavanaan ja niistä monet päättyvät surullisesti. Ei ole mikään ihme, että joku läheinen on kuollut tapaturmaisesti, joko liikenteestä tai väkivaltaisesti. Ihmiset ovat oppineet olla välittämättä suuremmin kauheuksista mitä heidän ympärillään tapahtuu. Ei ole mikään ihme nähdä ruumiita teiden varsilla ja pysähtymistä vältellään viimeiseen asti. Pimeällä ei haluta ajaa ikinä kello kymmenen jälkeen. Kidnappaukset ja murhat ovat yleisiä, mutta jos pitää huolen vain omista asioistaan niin ei luultavastikaan joudu kiipeliin kartellien kanssa. Matalan profiilin pitäminen on siksi hyvin tärkeää täällä, jos haluaa pitää omasta turvallisuudesta huolta.

 

Vierailun jälkeen palasimme Franciksen vanhempien luokse nauttimaan jälleen erittäin maukkaan aterian ja menimme nukkumaan.

15.12 Kaivattu lepopäivä

Tämän päivän vietimme lähes kokonaisuudessaan Franciksen vanhempien luona. Söimme hyvän aamupalan ja touhuisimme hieman maatilan töitä, iltapäivästä pidimme allasbileet. Heillä on koko provinssin kuumin lähde, joten altaaseen laitettu vesi höyrysi kuumuuttaan. Tuuli oli jälleen yllättävän kylmä ja kun katsoi horisontissa olevien vuorien huippuja, saattoi niillä nähdä lunta.

Altaassa tuli lilluttua useampi tunti ja sen jälkeen grillasimme todella maukasta ruokaa. Grilli sytytettiin hyvin meksikolaisittain dieselin ja lehtipuhaltimen avustuksella. Illasta lähdimme käymään vielä Franciksen ystävän luona katsomassa elokuvan. Taisin nukkua yli puolet elokuvasta ja takaisin palatessa ei mennyt kauaakaan, kun olinkin jo untenmailla.  Mukava viettää välillä vähän rauhallisempi päivä.

14.12 Siirtyminen pohjoiseen

Francis lähti aikaisin tekemään töitä ja minä keskityin espanjankurssin lopputenttiin ja aloin kirjoittamaan tätä matkapäiväkirjaa. Tentti meni hyvin ja päiväkirjan kirjoitus myös lähti käyntiin lennokkaasti. Söin hitaan aamupalan ja kun Francis palasi töistä, lähdimme ajamaan kohti pohjoista hänen vanhempiensa luokse. Pysähdyimme San Lorenzossa Focal Tonal nimisessä paikassa, jossa tapahtuu kummia. Ääni kaikuu tietyssä pisteessä joka suunnasta, vaikka olimme avoimessa maastossa. Näitä pisteitä on maailmassa kuulemma yhteensä seitsemän ja oli mukava kokea yksi niistä.

Liikenne oli rauhallista ja auringon laskiessa saatoimme nähdä, kuinka pelloilla poltettiin puuvillan tähteitä ja kasvatuksesta ylijääneitä oksia. Ilmanlaatu onkin täällä välillä todella huono kaiken peltojen polttamisen takia, savupilviä näkeekin roikkuvan taivaalla jatkuvasti. Harmittaa nähdä hyvää energiaa hukattavan, koska siitä pystyisi tekemään sähköä ja lämpöä.

 

Loppumatkasta jouduimme pysähtymään armeijan tarkastuspisteellä, jossa heti ihonvärimme nähtyään sotilas päästi meidät menemään. Valkoihoisuudesta on Franciksen sanojen mukaan täällä yllättävän paljon hyötyä, esimerkiksi poliisit eivät pysäytä maantietarkastuksissa niin helposti. Toisaalta taas poliisit kirjoittavat ylinopeussakkoja mielellään valkoihoisille, tietäen heillä olevan rahaa maksaa lahjukset. Francis kertoi tarkastuspisteen olevan tuolla tiellä huumeiden salakuljetuksen estämiseksi, mutta näytti kuitenkin viiden kilometrin päästä lähtevän tien, jota kartellit käyttävät todellisuudessa liikutellakseen huumeita, aseita ja jäseniään. Armeija ja hallitus tietävät tämän tien olemassaolosta, mutta eihän se heidän tehtäviinsä kuulu kyseistä tietä valvoa, vain vaan pelkästään virallista tietä. Joskus kaikki tekopyhyys ja järjettömyys vain pistää naurattamaan ja en vain pysty käsittämään kuinka syvälle yhteiskuntaan korruptio ja järjestäytynyt rikollisuus vaikuttaa.

 

Perillä meitä odotti mennoniittojen perinteitä kunnioittava illallinen, josta todella nautin. Tarjolla oli kasviskeittoa ja itseleivottua leipää. Tuliaiseksi tuomani ruisleipä ja salmiakki saivat isäntäni hymyilemään ja ihmettelemään erilaista makumaailmaa. 

13.12 Kuparikanjoni ja kotkan lento

Tänään oli myös aikainen herätys ja pitkä neljän tunnin ajomatka. Tunnin pidempi kuin edellisenä päivänä ja aamupalan jälkeen lähdimmekin suuntaamaan kohti Kuparikanjonia, neljä kertaa Grand Canyonia suurempaa kanjonia, joka levittäytyy Chihuahuan länsipuolelle ja toimii edelleen tarahumarien eli alkuperäiskansan perinteisenä kotina. Myös edellisenä päivänä nähty vesiputous sijaitsee samaisen kanjonijärjestelmän reunamilla. Koska aamupalan valmistamiseksi meillä ei ollut paljoakaan tarvikkeita, niin pysähdyimme melko pian nauttimaan paikallista katuruokaa. Söimme maukkaita itsetehtyjä tacoja pienessä kojussa ja Francis kertoi, että viereisessä pöydässä supistiin siitä, kuinka valkoinen olen. Naurahdin hänelle ja sanoin, että täällä ei taida hirveäsi käydä turisteja, hän sanoi tämän varmasti pitävän paikkansa.

 

Matka sujui rauhallisesti ja maisemat vaihtuivat nopeasti jälleen tasangoista vuoristoiksi. Pienissä kaupungeissa laskimme huvikseen, montako alkoholia myyvää yritystä näkisimme. Parhaimmillaan näimme 14 liikettä alle 10 000 asukkaan kokoisessa pikkukaupungissa. Ainakin kysyntä ja tarjonta kohtaavat. Lupasin aiemmin kertoa lisää valkoisista uusista, puhtaista autoista, jotka ajavat yleensä kahden tai kolmen saattueissa. Noh satuimme ajamaan vastaan tällaista kolmen auton kulkuetta ja kuten arvata saattaa kyseessä ovat kartellien edustajat. Tämä saattueen keskimmäisen auton kyydissä oli hyvin todennäköisesti paikallisen kartellin johtaja, jonka näkeminen oli itsestä jännittävää, mutta samalla myös hyvin pelottavaa.

 

On hyvin kummallista nähdä kartellien kulkueita ajelemassa ympäriinsä ja miltei samassa hetkessä armeijan ajoneuvoja, joissa sotilaat konekiväärit tanassa partioivat samoilla kaduilla. Francis kertoi, että molemmat pitävät rauhaa yllä, mutta omalla tavallaan. Oli kummallista kuulla, että kartellit suojelevat ihmisiä rikollisilta, mutta niin se kuulemma toimii. Jos joku yrittää varastella tai muuten haitata alueen yrittäjien tai asukkaiden elämää ja kartelli saa heidät kiinni, niin ei ole mikään ihme, jos heidät löydetään piakkoin kidutettuina ja tapettuina. Armeijan tehtävänä on taas suojata ihmisiä kartellien välisiltä yhteenotoilta. Tänä vuonna aikaisemmin täällä oli ollut todella rauhaton ajanjakso, jolloin toinen kartelli oli yrittänyt vallata toisen alueita. Silloin oli asetettu ulkonaliikkumiskieltoja ja kartellien jäsenistöä oli kuollut runsaasti molemmilta puolilta. Täällä siis eletään eräänlaisessa kauhun tasapainossa.

 

Perillä menimme pieneen puistoon, jossa meitä vastassa oli kulkukoira - se kerjäsi rapsutuksia ja ei millään olisi halunnut irtaantua meistä. Näimme myös hienon suuren elefantin näköisen kiven ja monenlaisia muitakin kivimuodostelmia. Oli myös hauska huomata, että jos mikään muu ei toimi niin ainakin kaikki mahdolliset pääsymaksut kerätään, vaikka lasten voimin. Veneitä vuokraavan yrityksen ainut työntekijä nukkui maassa ja emme jaksaneet häiritä häntä, joten patikoimme vähän matkaa järven ympärillä. Tuuli järven rannalla oli todella hurjaa ja siihen pystyi melkein nojaamaan.

 

Creelin kaupungista jatkoimme vielä vähän yli 40 kilometriä vuoristoteitä pitkin kohti turistikeskusta, josta ostimme saapuessamme todella edulliset ponchot. Talvikausi täällä on niin sanottua hiljaista aikaa eli turisteja ei paljoa näy, muutamia paikallisryhmiä lukuun ottamatta. Saimme myös täällä olla todellakin melkein keskenämme. Francis sai hurjan idean, että menisimme 2.5 kilomeriä pitkään köysirataan ja no minä tietysti menin siihen suostumaan. Kyyti oli hurjaa, linja kulki noin 200–300 metrin korkeudessa ja vauhtia oli nopeimmillaan jopa 130 kilometriä tunnissa. Tuntui siltä kuin olisin kotka, joka liitelisi taivaalla. Sydän jyskytti aivan hurjana, mutta hymyä ei voinut myöskään peitellä. Tuon lennon muistan varmasti loppuelämäni! Toisessa päässä ostimme alkuperäiskansan laaksossa kasvattamia appelsiineja, ne olivat todella makeita, mutta samalla hyvin kirpeitä. Takaisin lähtöpaikkaan pääsimme gondolihissillä, josta näimme alhaalla olevat luolastot, joita ihmiset käyttävät vielä nykyäänkin asuinsijoinaan.

 

Ajomatkalla takaisin pysähdyimme katselemaan Creelin ympäristössä olleita luolastoja ja ihmettelimme, kuinka ihmiset selviävät niin huonoissa elinolosuhteissa. Yöllä lämpötila saattaa laskea pakkaselle keskitalvella jopa - 20 asteeseen ja asumuksissa oli lattialla vain matto ja pieni kamiina. Mietiskelimme, kuinka etuoikeutettuja olemme ja miten meidän ongelmamme ovat pieniä verrattuna monien muiden ongelmiin. Näimme matkalla jälleen armeijan autoja ja siirryin jälleen ratin taakse Franciksen ollessa väsynyt. Ajelin sitten taas ulkomuistista perille asti ja menimme syömään erittäin runsaan aterian. Vähän liiankin runsaan. Päivän uuvuttamana painuimme pehkuihin odottamaan seuraavan päivän koitoksia. 

12.12 Vesiputous ja köyhyys

Tällä kertaa herätys ei ollut myöhään vaan aikaiseen. Kello pärähti soimaan jo vähän ennen kuutta. Tarkoituksenamme tänään oli nähdä Meksikon toiseksi korkein vesiputous, jonne oli yli kolmen tunnin ajomatka. Meksikossa on havaittavissa samanlaisia asenteita ajamiseen ja liikkumiseen kuin Kanadassa. Ei ole mikään ihme, että kaikkialle liikutaan omalla autolla ja vaikka kahden tunnin ajomatkan päähän saatetaan lähteä tapaamaan ystävää ihan vaikka vain illalliselle. Julkinen liikenne toimii, mutta sitä käyttävät vain köyhimmistä köyhimmät, joilla ei ole varaa omaan autoon. Tiet ovat rakennettu hyvin amerikkalaiseen tyyliin suoriksi ja asuinalueet ruudukoiksi. Näimme alkumatkasta ruokaa kuljettaneen rekan suistuneen tieltä, ja ajoneuvo oli rusentunut melko pahan näköisesti, sekä kaikkien ruokatarvikkeiden levinneen tien viereiselle pellolle.

 

Ajomatkalla näimme suuria tasaisia tasankoja, jotka ulottuivat silmänkantamattomiin, korkeita vuoria ja yllättävän paljon metsiä, sekä pieniä meksikolaiskyliä. Pääelinkeinona alueella on maanviljelys ja päätuotantoelintarvikkeina ovat omena, maissi ja juusto. Suurin osa tuotteista menee vientiin, kuten esimerkiksi peräkärryjä valmistavan yrityksen, jossa ystäväni työskentelee, kaikki valmiit tuotteet viedään Yhdysvaltoihin.

 

Paikallisen valtaväestön ja saksalaistaustaisten menoniittojen elämä eroaa melko paljon ja kaupungin ulkopuolella eron saattoi nähdä vielä helpommin. Köyhyys on ankaraa ja monet ihmiset joutuvat tekemään useita töitä saadakseen elantonsa. Alkuperäiskansan asema on täällä todella huono ja monilla heillä on vakavia päihdeongelmia, ja he ovat myös lähes poikkeuksetta kodittomia tai asuvat hyvin alkeellisesti.

 

Näin talvikaudella täällä sataa hyvin harvoin ja on todella tuulista. Onneksi osasin pakata myös lämpiämiä vaatteita mukaan, koska täällä on ollut normaalia kylmempää. Lämpötila on vaihdellut välillä  -5 asteetta yöllä ja 20 astetta päivällä. Ilma on todella kuivaa ja ei sido itseensä lämpöä, joten heti kun aurinko laskee, myös lämpötila laskee radikaalisti. Perillä meitä odotti noin kahden kilometrin vaellus ja olimmekin varautuneet siihen hyvin eväin. Kanssamatkaajani ihmettelivät hieman, kun pakkasin mukaan hedelmiä ja kolmiovoileipiä heidän ottaessaan mukaansa keksejä ja sipsejä.

 

Vesiputouksessa oli onneksi vettä, vaikka ei täällä ei ole satanut pitkään aikaan ja pelkonamme oli, ettei vettä olisi ollut yhtään. Kesällä kun sadekausi on parhaimmillaan joet tulvivat ja tiet saattavat myös katketa maanvyöryjen ja veden pyyhkiessä ne kokonaan mennessään. Pudotus Basaseachi-vesiputouksen huipulta oli huikeat 246 metriä ja se oli reunalta kurkkiessa aivan päätähuimaavan paljon. Laskeuduimme yhdessä alas aivan vesiputouksen juurelle, jossa tuuli viskoi vettä päällemme hurjana. Paikalta saimme mielettömän mahtavia valokuvia veden ja valon leikkiessä keskenään muodostaen sateenkaaria joka suuntaan.

 

Matka takaisin autolle oli rankka, ei kovinkaan yllättäen laskeutumista huomattavasti rankempi. Korkeutta merenpinnasta oli noin 2 kilometriä, joten ilma oli huomattavasti ohuempaa kuin esimerkiksi meillä Suomessa ja hengästyminen jopa kevyestä liikunnasta siksi helpompaa. Noh toki saivathan ne näkymätkin haukkomaan henkeä. Emme olleet nähneet koko patikoinnin aikana ketään, sitten aivan loppumetreillä paikallisia alkoi valumaan parkkipaikan suunnalta jonkin verran.

 

Menimme syömään tacoja paikalliseen kylään, jossa saimme todella autenttista ruokaa ja mahamme täyteen. Herkullisten tacojen voimalla lähdimmekin suuntaamaan kohti Cuauhtémocia, jossa Francis asui. Kaikki muut valittelivat väsymystään ja kysyin huvikseen, että saanko minä ajaa. No ei hetkeäkään, kun olin ratissa ja kurvailin vuoristoisia teitä pitkin hurjaa vauhtia pysyäkseni muun liikenteen mukana.

 

Hauskinta matkassa oli, että kaikki muut nukahtivat lähes heti ja itse ajoin ilman ohjeistusta tai navigaattoria perille asti. He ihmettelivät miten osasin reitin, niin sanoin vitsillä, että osaisitte itsekin, jos henkenne riippuisi siitä. Perillä Francis teki minulle todella herkullista ruokaa, ja sen siivittämänä siirryin untenmaille kevyesti.

11.12 Tutustuminen kirkkoon

Heräsimme myöhäiseen herätykseen, joka ainakin itsestä tuntui todella mukavalta aikaeron vielä kummitellessa sisäisen kellon parissa. Aamupalan jälkeen lähdimme paikalliseen kirkkoon seuraamaan messua, joka erosi todella paljon siitä minkälaisia jumalanpalvelukset ovat Suomessa. Aluksi ihmiset kerääntyivät aulaan, jossa kaikki vaihtoivat kuulumisia ja tervehtivät toisiaan. Yhteisöllisyys hohki koko seurakunnasta, tosin mieleen tuli kuitenkin se, että jos et tule hyväksytyksi seurakuntaan olet todella ulkopuolella kaikista sosiaalisista piireistä. Tiiviillä yhteisöllä on omat hyvät ja huonot puolensa.

Mennoniittojen kielenä toimii alasaksan murre, jota puhutaan maailmassa lähes ainoastaan heidän keskuudessaan, kuitenkin melkein kaikki osaavat puhua myös englantia, joten kommunikaatio onnistuu sujuvasti. Monet heistä osaavat myös puhua espanjaa, joten välillä kuulee heidän sekoittavan kolmea kieltä sekaisin ja ainakin silloin itsellä menee jo ymmärryksen yli.

 

Messun jälkeen on perinteenä kokoontua yhteiselle lounaalle, johon myös minä pääsin osallistumaan. Ruoka oli erittäin hyvää ja annoskoot ihmeellisen suuria, ei ihmekään, että Meksikossa lapsien liikalihavuus on maailman kärkeä. Tämän jälkeen suuntasimme pelailemaan pihapelejä kuten eräänlaista mölkyn ja kyykän sekoitusta, sekä heittelemään frisbeetä. Porukka otti minut todella kivasti vastaan ja meillä oli hauskaa yhdessä.

Kun huvit oli vietetty, kaikki lähtivät yhdessä purkamaan edellisenä iltana purkamatta jätettyjä koristeita perävaunusta. Oli ihmeellistä nähdä auttamisen halu, vaikkei kukaan oikeastaan ollut töissä kyseisessä yrityksessä halusivat kaikki silti olla mukana auttamassa. Saimmekin yhdessä hommat hoidettua rivakasti ja kukaan ei näyttänyt siltä, ettei olisi halunnut olla auttamassa. Kävimme myöhemmin vielä syömässä yhdessä illallista ja siirryimme lepäämään. Seuraavana aamuna tulisi olemaan taas aikainen herätys.

10.12 Joulukulkue

Hitaan ja aurinkoisen aamun jälkeen pääsin Franciksen mukaan töihin. Hän tekee kolmea eri työtä: kääntää kirjoja, toimii paikallisen perävaunuja valmistavan yhtiön markkinointiasiantuntijana, sekä ystäviensä kahvilan some-vastaavana. Tällä kertaa suuntasimme hänen ystäviensä kahvilaan, jossa hän kuvasi erilaisia annoksia ja hienoja kahveja, joita pääsin sitten ohessa maistelemaan. Ne olivat todella maukkaita ja jos joku tätä lukeva ikinä eksyy Chihuahuaan niin kannattaa käydä Hebron Coffee nimisessä kahvilassa! Siellä tutustuin myös kahvilan omistajapariskuntaan Michaeliin ja Annieen, jotka olivat molemmat todella mukavia. Kahvilassa sain lisäksi maistella mennoniittojen eli paikallisten protestanttisten perinneruokia. Uskonto on täällä todella tärkeä ja yhdistävä tekijä, esimerkiksi kaikki yhteisön jäsenet käyvät kirkossa sunnuntaisin. Paikallisille yhteisöllisyys, suku ja perhe, sekä ystävät ovat erittäin tärkeä osa elämää.

 

Brunssin jälkeen suuntasimme paikalliseen markettiin, josta ostimme ruokatarvikkeita aamu- ja iltapaloille. Myös liikennekulttuuri on täällä huomattavasti eurooppalaista hurjempi. Ohituksia tehdään mistä milloinkin, nopeusrajoitukset ovat miniminopeuksia tai joskus jopa vitsejä. Esimerkiksi 40 km/h alueella ajetaan normaalisti yli 100 kilometriä tunnissa ja ei ole mikään ihme nähdä kuolonkolareita päivittäin. Lisäksi osa liikenteessä olevista autoista näyttävät siltä kuin ne olisivat olleet mukana romurallissa - täällä ei mistään katsastustarkastuksista ole kuultukaan. Toisaalta taas osa autoista on uusinta huutoa ja aivan putipuhtaita, näistä lisää myöhemmin. Kauppareissun jälkeen palasimme Franciksen asuntovaunulle, jossa purin hieman tavaroitani ja söin kevyen lounaan. Francis lähti valmistelemaan illan joulukulkuetta varten perävaunua ja itse jäin odottamaan, että Annie ja Michael tulisivat hakemaan minut joulukulkuetta varten mukaansa.

 

Kulkue oli todella hieno, osallistuvia autoja ja rekkoja, sekä muita kulkuneuvoja oli ainakin sata, ja kulkueen valot loistivat pimeässä illassa kirkkaina. Pääsin kuulemaan myös espanjalaisia, saksalaisia, sekä englantilaisia joululauluja ja kulkueen loputtua siirryimme suurelle kentälle, jossa kaikki kulkueen osallistujat olivat esillä hienosti. Tarjolla oli myös tacoja ja muita meksikolaisia ja menoniittien herkkuja, sekä myös itselle vähän tutumpia joulunajan herkkuja kuten eräänlaista glögiä.

 

Illan kruunasi elämäni upein ilotulitus, jota saattoi ihailla vain ihmetellen. En ollut koskaan nähnyt niin hienoja raketteja ja vieläpä ihmeellisen läheltä. Ilotulitteet räjähtelivät korkealla päidemme yllä ja koko esityksen kestokin oli varmasti yli 20 minuuttia. Lopuksi hyppäsimme perävaunun kyytiin ja ajelimme tehtaan pihaan, jonne se jäisi odottamaan meitä seuraavaan päivään, jolloin purkaisimme kaikki koristeet pois siitä. Väsymys pitkästä matkustamisesta painoi vielä ja suuntasimmekin siitä melko pian nukkumaan.

9.12 Rankka aloitus

Herätys kello 3:40 potkaisi ylös innostuneen ja uteliaan matkalaisen Vantaan Tammistosta. Olin päässyt yöpymään ystäväni luokse, jonka luota pääsin helposti bussilla Helsinki-Vantaan lentokentälle. Kadut olivat noin aikaiseen tyhjiä ja ainoat äänet mitä siellä kuului, olivat aura-auton kolahdukset ja lumihiutaleiden rapina matkalaukkujeni päälle. Helsinki oli ihanan talvinen, joskin se vaikeutti hieman laukkujen vetämistä kymmensenttisessä lumessa. Bussikin saapui onneksi ajallaan, vaikka sään takia myöhästymisistä oli varoiteltu.

 

Helsinki-Vantaan terminaali 2 oli ehostettu sitten viime vierailun, josta olikin kulunut jo miltei kolme vuotta. Lentomatkustelu onkin jäänyt vähemmälle epidemian takia ja edellisen kerran lentoni lähti terminaali 1:stä. 

 

En yleensä halua matkustaa ruumalaukun kanssa, koska se on huomattavasti haastavampaa kuin ilman sitä. Tällä kertaa olin kuitenkin ostanut niin paljon viemisiä ystävälleni ja tiesin että pääsisin perillä liikkumaan autokyydillä niin siksi päädyin ottamaan suuremman laukun myös mukaani. Ja mahtuisihan siihen myös enemmän tuliaisia takaisin tullessa.

 

Ostin vielä viimeisiä tuliaisia lentokentältä, koska halusin viedä suomalaisen joulun mennessäni mukana. Olin ostanut pipareita ja glögiä, sekä esimerkiksi ruisleipää ja voita, koska tiedän että ystäväni ja hänen perheensä arvostavat varmasti hyviä tuliaisia. Lento Helsingistä Pariisiin sujui hyvin mukaan pakkaamien matkaeväiden siivittämänä. Sain lennon aikana myös hieman unta, joka oli itselleni harvinaista, mutta tässä vaiheessa todellakin tarpeellista. Matkustusaika tulisi yhteensä olemaan noin 30 tuntia, kun laskee mukaan myös siirtymiset lentokentälle ja perillä ystäväni asunnolle.

 

Lento Pariisista Meksiko Cityyn kestikin jo huomattavasti pidempään kuin mitä aiempi matka siihen mennessä. Lentoajaksi oli ilmoitettu 11 tuntia, mutta onneksi pääsin katsomaan uusimpia elokuvia! Vilkutin ikkunasta lentäessäni Lontoon ylitse. Tyttöystäväni oli nimittäin siellä vierailemassa siskonsa luona. Pääsin lentämään myös Kanadan yli ja mieleeni palasivat mukavat muistot ajalta, jolloin olin siellä työharjoittelussa vuonna 2017. Haluaisin päästä käymään siellä uudestaan ja tutustua myös läntisiin provinsseihin.

 

Lennon aikana saimme maittavat ateriat ja jälkiruuan kanssa tarjoiltava kahvi kaatui vierustoveriltani vahingossa lentohenkilökunnan jaloille saaden aikaan melkoisen kommelluksen. Muuten lento sujui rauhallisesti ja saavuimme perille jopa hieman etuajassa. Lentokoneessa kuulutettiin, että ruumalaukut jatkavat matkaa eteenpäin automaattisesti, mikä oli itselle kiva helpotus. Kuitenkin terminaalissa sain tiedon, että laukku kuitenkin pitäisi noutaa ja viedä itse turvatarkastuksen läpi.

Menin maahantulotarkastukseen ja katsellessani ympärilleni huomasin kaikkien muiden pitävän passien lisäksi kädessään maahantulokorttia ja ihmettelin mistähän sellaisen olisi saanut. Päätin kuitenkin koittaa tuuriani ja odotin omaa vuoroani. Virkailijaan ei kuitenkaan näyttänyt haittaavan kyseisen lomakkeen puuttuminen, vaan muutaman kysymyksen jälkeen hän iski leimasimella passiini voimakkaasti ja päästi minut eteenpäin.

 

No odottelin sitten laukkuani linjaston päädyssä kuten kuulutuksessa oli käsketty, mutta laukkua ei kuitenkaan koskaan näkynyt. Menin infopisteeseen kyselemään, että mitä tässä nyt pitäisi tehdä. He kertoivat, että laukku menisi sittenkin suoraan Chihuahuaan, tässä vaiheessa aloin ymmärtää, ettei informaatio kulje täällä kovin hyvin. Sitten kuljin turvatarkastuksen läpi ja huomasin olevani yllättäen lentokentän ulko-ovilla. Tännehän minun ei todellakaan pitäisi tässä vaiheessa mennä, vaan päästä jatkolennolle. Sitten minulle selvisi, että minun täytyisi vaihtaa vielä terminaalia. Toiseen terminaaliin pääsin junalla, johon pääseminen vaati melkoista salapoliisityötä, koska opasteet olivat todella kehnot ja lopulta kuljinkin mitä ihmeellisimpiä pieniä portaita pitkin matkustamolaukkuani perässä raahaten junan lähtöpaikkaan. Näin matkalla miten hullua liikenne Meksiko Cityssä on ja olin iloinen, ettei minun tarvinnut kulkea siellä kuin vähän matkaa.

 

Tässä vaiheessa älysin, että kuljetan mukanani Suomen lentokentältä ostamiani nesteitä sisältäviä tuliaisia, laukussa, joka on poistunut nyt lentokentältä ja joutuisin uudelleen turvatarkastukseen. Eipä minulla oikein ollut muuta vaihtoehtoa, kuin mennä vain tarkastukseen ja siellä minulta kysyttiin, että puhunko espanjaa ja jouduin myöntämään kuitenkin espanjaksi, etten puhu. Sainkin kuulla olevani gringo ja naurahdin asialle. Pääsin kuin ihmeen kaupalla läpi turvatarkastuksesta kaikkine romppeineni, Meksikossa ei näköjään olla niin pikkutarkkoja.

 

Viimeinen lento Meksiko Citystä Chihuahuaan sujui nopeasti nukkuessani lähes koko matkan. Chihuahuassa Francis onneksi tulisi minua autolla vastaan. Matkaväsymys alkoi tuntua jo matkalaisessa, mutta laukun saatuani ja astuessani ulos lentokentän aulaan olin niin ilahtunut nähdessäni ystäväni. Hän otti minut vastaan avosylin ja jälleennäkeminen oli molemmille koskettava hetki. Kahden tunnin ajomatka meni väsymyksestä huolimatta todella joutuisasti vaihdellessamme kuulumisia ja nauraessamme muistoille yhteisestä Euroopan matkastamme viime kesältä.