Olin myös ensimmäinen silmäni avannut matkustaja, päivärytmini oli muodostunut hyvin tarkaksi. Kello 21–22 nukkumaan ja kello 6–7 aamulla ylös, pitäisin tästä rytmistä kiinni myös Suomessa, jos vain mahdollista. Aamupala oli hyvin amerikkalainen, no olimmehan totta tosiaankin Amerikan maaperällä. Tarjolla oli lähinnä meidän lounastamme muistuttavia ruokia, lisäksi kuitenkin onneksi puuroa ja munakasta, johon sai valita itse täytteet. Mahat täyteen ahdettuamme ahdoimme matkalaukut auton kyytiin ja suuntasimme periamerikkalaiseen tyyliin tietenkin lähimpään sotilastukikohtaan Fort Blissiin, jossa meidät passitettiin pieneen odotushuoneeseen täyttämään lomakkeita ja odottamaan vuoroamme. Saimme lopulta kulkuluvat ja niiden avulla tunkeuduimme sotilastukikohdan sydämeen ja valtasimme läsnäolollamme siellä sijaitsevan museon.
Museo olikin kaiken vaivan arvoinen ja palkitsi meitä, sekä paikallis-, että maailmanhistorian opetuksilla. Vaikka museon ulosannista paistoi hyvin vahvasti amerikkalaisten omahyväisyys, mielestämme vierailu oli mukava. Otimme kuvia erilaiset sotilasvarusteet päällä ja nauroimme typerille asusteiden sekoituksille. Museon jälkeen suuntasimme läheiselle ostoskeskukselle, siellä jo parkkipaikan löytäminen teetti vaikeuksia, vaikka se oli yhtä suuri kuin kymmenen suomalaista parkkipaikkaa. Sisälle päästyämme eksyimme välittömästi toisistamme.
Ruuhkan määrää on vaikea kuvailla ja itsellä ei ainakaan tuntunut minkäänlaista joulufiilistä paikassa, jossa kaikki oli viety äärimmäisyyksiin. Jos halusi ottaa pukin kanssa kuvan, piti varata aika netissä, ja hintakin oli mielestäni aivan posketon. Kiertelin vähän aikaa ympäriinsä ja törmättyäni Nicoon palasin hänen kanssaan autolle, Francis kävelikin sopivasti vastaan juuri kun olimme saavuttamassa auton. Mietimme mitä hauskaa tekemistä keksisimme ennen ruokailua ja Nico ehdotti keilaamista. Pitihän se päästä lajin kotimaahan kokeilemaan, miten siellä hommat hoidetaan.
Nico suoriutui voittajaksi ja olin hiuksenhienosti toinen. Edellisen päivän illallisesta viisastuneina emme tällä kertaa menneet syömään meksikolaista ruokaa, vaan suuntasimme syömään pitsaa. Pitsakin tosin yllätti meidät rasvaisuudellaan ja jaksoimme tuskin syödä edes yhtä kokonaista pitsaa kolmestaan. Menimme tämän jälkeen vielä shoppailemaan joululahjoja muutamaan eri paikkaan ja kaiken ostoriehan jälkeen suuntasimme nokan kohti Meksikoa. Rajan ylitys Meksikoon sujui vielä sutjakammin kuin toiseen suuntaan, meidän ei tarvinnut edes näyttää passeja, eikä jutella kenenkään kanssa. Francis painoi kaasua heti rajan ylitettyämme, eihän nopeusrajoitukset olleet edelleenkään voimissaan Meksikossa. Nukahdin pitkän päivän jälkeen matkalla noin tunniksi, mutta välillä havahduin hurjien ohituksien ja tien kuoppien heilutellessa kulkuvälinettä.
Keskinopeus matkalla oli lähellä 150 km/h, mutta selvisimme ehjin nahoin juuri ja juuri yhteisön yhteiseen jouluillalliseen. Juttelin muutamien ihmisten kanssa ja katselin kun muut pelailivat hauskoja pelejä. Minut yllytettiin mukaan haastamaan Francis ja voitin hänet täpärästi pelissä, jossa piti puhaltamalla ilmapalloa siirrellä mukeja päällekkäin. Francis poistui paikalta valitellen väsymystään, yhden hänen veljistään luvatessa tuoda minut kotiin. Vietinkin vielä vähän aikaan huvitellen, mutta väsymys alkoi painamaan ankarasti. Lähdimme piakkoin nukkumaan ja odottelemaan silmien sulkeutumista, itsellä ainakaan tämä ei suuria ponnisteluja vaatinut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti