13.12 Kuparikanjoni ja kotkan lento

Tänään oli myös aikainen herätys ja pitkä neljän tunnin ajomatka. Tunnin pidempi kuin edellisenä päivänä ja aamupalan jälkeen lähdimmekin suuntaamaan kohti Kuparikanjonia, neljä kertaa Grand Canyonia suurempaa kanjonia, joka levittäytyy Chihuahuan länsipuolelle ja toimii edelleen tarahumarien eli alkuperäiskansan perinteisenä kotina. Myös edellisenä päivänä nähty vesiputous sijaitsee samaisen kanjonijärjestelmän reunamilla. Koska aamupalan valmistamiseksi meillä ei ollut paljoakaan tarvikkeita, niin pysähdyimme melko pian nauttimaan paikallista katuruokaa. Söimme maukkaita itsetehtyjä tacoja pienessä kojussa ja Francis kertoi, että viereisessä pöydässä supistiin siitä, kuinka valkoinen olen. Naurahdin hänelle ja sanoin, että täällä ei taida hirveäsi käydä turisteja, hän sanoi tämän varmasti pitävän paikkansa.

 

Matka sujui rauhallisesti ja maisemat vaihtuivat nopeasti jälleen tasangoista vuoristoiksi. Pienissä kaupungeissa laskimme huvikseen, montako alkoholia myyvää yritystä näkisimme. Parhaimmillaan näimme 14 liikettä alle 10 000 asukkaan kokoisessa pikkukaupungissa. Ainakin kysyntä ja tarjonta kohtaavat. Lupasin aiemmin kertoa lisää valkoisista uusista, puhtaista autoista, jotka ajavat yleensä kahden tai kolmen saattueissa. Noh satuimme ajamaan vastaan tällaista kolmen auton kulkuetta ja kuten arvata saattaa kyseessä ovat kartellien edustajat. Tämä saattueen keskimmäisen auton kyydissä oli hyvin todennäköisesti paikallisen kartellin johtaja, jonka näkeminen oli itsestä jännittävää, mutta samalla myös hyvin pelottavaa.

 

On hyvin kummallista nähdä kartellien kulkueita ajelemassa ympäriinsä ja miltei samassa hetkessä armeijan ajoneuvoja, joissa sotilaat konekiväärit tanassa partioivat samoilla kaduilla. Francis kertoi, että molemmat pitävät rauhaa yllä, mutta omalla tavallaan. Oli kummallista kuulla, että kartellit suojelevat ihmisiä rikollisilta, mutta niin se kuulemma toimii. Jos joku yrittää varastella tai muuten haitata alueen yrittäjien tai asukkaiden elämää ja kartelli saa heidät kiinni, niin ei ole mikään ihme, jos heidät löydetään piakkoin kidutettuina ja tapettuina. Armeijan tehtävänä on taas suojata ihmisiä kartellien välisiltä yhteenotoilta. Tänä vuonna aikaisemmin täällä oli ollut todella rauhaton ajanjakso, jolloin toinen kartelli oli yrittänyt vallata toisen alueita. Silloin oli asetettu ulkonaliikkumiskieltoja ja kartellien jäsenistöä oli kuollut runsaasti molemmilta puolilta. Täällä siis eletään eräänlaisessa kauhun tasapainossa.

 

Perillä menimme pieneen puistoon, jossa meitä vastassa oli kulkukoira - se kerjäsi rapsutuksia ja ei millään olisi halunnut irtaantua meistä. Näimme myös hienon suuren elefantin näköisen kiven ja monenlaisia muitakin kivimuodostelmia. Oli myös hauska huomata, että jos mikään muu ei toimi niin ainakin kaikki mahdolliset pääsymaksut kerätään, vaikka lasten voimin. Veneitä vuokraavan yrityksen ainut työntekijä nukkui maassa ja emme jaksaneet häiritä häntä, joten patikoimme vähän matkaa järven ympärillä. Tuuli järven rannalla oli todella hurjaa ja siihen pystyi melkein nojaamaan.

 

Creelin kaupungista jatkoimme vielä vähän yli 40 kilometriä vuoristoteitä pitkin kohti turistikeskusta, josta ostimme saapuessamme todella edulliset ponchot. Talvikausi täällä on niin sanottua hiljaista aikaa eli turisteja ei paljoa näy, muutamia paikallisryhmiä lukuun ottamatta. Saimme myös täällä olla todellakin melkein keskenämme. Francis sai hurjan idean, että menisimme 2.5 kilomeriä pitkään köysirataan ja no minä tietysti menin siihen suostumaan. Kyyti oli hurjaa, linja kulki noin 200–300 metrin korkeudessa ja vauhtia oli nopeimmillaan jopa 130 kilometriä tunnissa. Tuntui siltä kuin olisin kotka, joka liitelisi taivaalla. Sydän jyskytti aivan hurjana, mutta hymyä ei voinut myöskään peitellä. Tuon lennon muistan varmasti loppuelämäni! Toisessa päässä ostimme alkuperäiskansan laaksossa kasvattamia appelsiineja, ne olivat todella makeita, mutta samalla hyvin kirpeitä. Takaisin lähtöpaikkaan pääsimme gondolihissillä, josta näimme alhaalla olevat luolastot, joita ihmiset käyttävät vielä nykyäänkin asuinsijoinaan.

 

Ajomatkalla takaisin pysähdyimme katselemaan Creelin ympäristössä olleita luolastoja ja ihmettelimme, kuinka ihmiset selviävät niin huonoissa elinolosuhteissa. Yöllä lämpötila saattaa laskea pakkaselle keskitalvella jopa - 20 asteeseen ja asumuksissa oli lattialla vain matto ja pieni kamiina. Mietiskelimme, kuinka etuoikeutettuja olemme ja miten meidän ongelmamme ovat pieniä verrattuna monien muiden ongelmiin. Näimme matkalla jälleen armeijan autoja ja siirryin jälleen ratin taakse Franciksen ollessa väsynyt. Ajelin sitten taas ulkomuistista perille asti ja menimme syömään erittäin runsaan aterian. Vähän liiankin runsaan. Päivän uuvuttamana painuimme pehkuihin odottamaan seuraavan päivän koitoksia.