Lähdimme käymään lähellä Paquiméssa (eli puolentoista tunnin ajomatkan päässä) sijaitsevassa pohjoisten kulttuurien museossa, jossa esiteltiin intiaanien asutusta ja elintapoja historian saatossa. Museon oli harmillisesti annettu mennä todella huonoon kuntoon ja sisätilat olivat kokonaan suljettuina. Korruption viemät rahat ja välinpitämättömyys historiaa kohtaan paistoivat koko museon ulosannista, joka oli harmillista.
Kävimme tapaamassa myös Franciksen ottoisovanhempiaan, joka
ylläpitävät vapaaehtoisesti koulua kehitysvammaisille. Kävimme isoisän
opastamana paikallisen Hacienda -majatalossa, joita entisaikaan käytti alueen suurin
maanomistaja. Luíz Tearzas omisti aikanaan lähes kolme neljäsosaa koko
osavaltiosta ja käytti näitä majapaikkoja liikkuessaan ympäri tiluksiaan. Oli
mielenkiintoista kuulla paikallishistoriaa ja nähdä samalla paikkoja, joista
puhuttiin. Pääsin myös silittämään hevosia, joita oli lähistöllä.
Ihmisillä on täällä usein hurjia tarinoita kerrottavanaan ja
niistä monet päättyvät surullisesti. Ei ole mikään ihme, että joku läheinen on
kuollut tapaturmaisesti, joko liikenteestä tai väkivaltaisesti. Ihmiset ovat
oppineet olla välittämättä suuremmin kauheuksista mitä heidän ympärillään
tapahtuu. Ei ole mikään ihme nähdä ruumiita teiden varsilla ja pysähtymistä vältellään
viimeiseen asti. Pimeällä ei haluta ajaa ikinä kello kymmenen jälkeen.
Kidnappaukset ja murhat ovat yleisiä, mutta jos pitää huolen vain omista
asioistaan niin ei luultavastikaan joudu kiipeliin kartellien kanssa. Matalan
profiilin pitäminen on siksi hyvin tärkeää täällä, jos haluaa pitää omasta
turvallisuudesta huolta.
Vierailun jälkeen palasimme Franciksen vanhempien luokse
nauttimaan jälleen erittäin maukkaan aterian ja menimme nukkumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti